Ensimmäiset viitteet PKD:n olemassaolosta kissoissa saatiin jo 1960-luvun lopulla, mutta varsinaisesti sitä alettiin tutkimaan 1980-luvun loppupuolella Ohion yliopiston eläinlääketieteellisessä. Tuolloin yliopiston opetussairaalaan tuotiin potilaaksi 6 vuotias persialaisnaaras. Naaraalla todettiin laajentuneet, kystaiset munuaiset ja munuaisarvot olivat koholla. Kissan yleiskunto oli myös heikko. Tänä päivänä PKD-tutkimustyötä tehdään monissa paikoissa eri puolilla maailmaa. 

Mikä PKD on?
PKD ei ole tarttuva vaan geneettinen, perinnöllinen, varsin myöhään kehittyvä tauti. PKD muodostaa munuaisiin nestetäytteisiä rakkuloita (kystia), jotka valtaavat tilaa munuaisista ja aiheuttavat häiriötä kissan aineenvaihdunnassa (munuaisten tehtävä on muodostaa virtsaa ja poistaa sen mukana veren kuona-aineita). Munuaisten lisäksi kystia voi muodostua mm. maksaan ja kohtuun. PKD:n vaikutukset kissassa alkavat näkymään keskimäärin vasta noin seitsemän vuoden iässä. Oireina ovat mm. masennus, ruokahalun puute, pahoinvointi ja laihtuminen sekä lisääntynyt juomisen ja virtsaamisen tarve. Kissoihin erikoistuneen kanadalaisen eläinlääkärin Susan Littlen mukaan oireita kissalle alkaa syntyä vasta siinä vaiheessa, kun kystat ovat vallanneet suurimman osan munuaisten perustoiminnoista. Munuaisarvoissa PKD:n aiheuttamat muutokset alkavat näkymään vasta kun 2/3 osaa munuaisten perustoiminnoista on jo menetetty.   

PKD on kissan oletettavaa elinikää lyhentävä, kuolemaan johtava tauti, mutta yksilölliset erot kissojen välillä ovat suuret. Toiset kissat saattavat menehtyä PKD:n aiheuttamiin komplikaatioihin jo varsin nuorella iällä, mutta suurin osa PKD-positiivisista kissoista ei kuitenkaan koskaan kehitä mitään PKD:hen liittyviä oireita. Useimmat positiiviset kissat elävät normaalin elämän ja kuolevat vanhuuden tai muiden tautien myötä.

PKD:ta esiintyy kissojen lisäksi myös ihmisissä, koirissa, hiirissä, kaneissa ja monissa muissakin eläinlajeissa, kuten esimerkiksi kaloissa.

Kuinka yleinen PKD on?
PKD:ta on pitkään pidetty pelkästään persialaisten ja exoticien sairautena, mutta tutkimukset osoittavat PKD:ta löytyvän myös monista muista roduista, erityisesti niistä, joiden jalostuksessa on käytetty persialaista. Muiden rotujen tutkitut kissamäärät ovat kuitenkin niin vähäisiä, että yhdenkään rodun julistamista kokonaan PKD:sta vapaaksi ei vielä voida tehdä. Persialaisten ja exoticien lisäksi PKD:ta on löydetty mm. ragdolleista, briteistä, burmilloista, american curleista, scottish foldeista, selkirk rexeistä, siamilaisista, itämaisesta lyhytkarvasta ja amerikkalaisesta lyhytkarvakissasta. PKD:n yleisyydestä kertonee se, että myös tavallisesta kotikissastakin on löydetty PKD:ta (myös suomalaisesta kotikissasta!). 

On arvioitu USA:n persialaisista 37% prosenttia olevan PKD-positiivisia. Kaikkinensa PKD-positiivisia arvioidaan olevan 6% USA:n kaikista kissoista (ei siis pelkästään rekisteröidyistä kissoista - persialaisten tilastollinen osuus amerikkalaisista rotukissoista on lähes 80%). Europpalaisissa tutkimuksissa mm. Ranskassa positiivisten osuudeksi on saatu noin 40% sekä persialaisissa että exoticeissa. Suomesta yhteneväisiä PKD-tilastoja ei ole, mutta eri eläinlääkäreiden arviot tutkimistaan kissoista antavat samankaltaisia tilastotietoja. Maailmanlaajuinen arvio PKD positiivista persialaisista ja exoticeista liikkuu 38% paikkeilla. PKD:ta pidetäänkin merkittävämpänä perinnöllisenä sairautena kissoissa. 

Kuinka PKD periytyy?
PKD:n periytymisestä on vuosien mittaan esitetty useita erilaisia oletta- muksia. Vasta nyt, kun kissojen geenit pystytään lukemaan täydellisesti ja PKD:ta aiheuttava mutaatio on löydetty, on pystytty vahvistamaan myös taudin periytyminen 100% varmuudella. 

PKD on sukupuolesta riippumaton, dominoivasti periytyvä tauti. Tautia voi olla siis sekä uroksilla että naarailla ja kissalla joko on tai ei ole PKD:ta. PKD:n kantaja kissa ei siis voi olla. PKD on heterotsygoottiinen ominaisuus, joten jokaisen positiivisen kissan geenipareista vain toisessa esiintyy PKD:ta aiheuttava mutaatio. Positiivinen kissa voi siis periyttää eteenpäin sekä mutaatiottoman (terveen) tai mutaatiollisen (sairaan) geeniparin jälkeläiselleen. Homotsygoottista eli niin kutsuttua tuplamutaatiota ei kissoista vielä ole löydetty ; mikäli tuplamutaatio on mahdollinen, uskotaan sen olevan tappava (letaali) ja aiheuttavan sikiön abortoitumisen (sulautumisen) jo emon kohdussa.  

Koska PKD on heterotsygoottinen ominaisuus, positiivisen kissan jälkeläiset ovat tilastollisisesti 50% negatiivisia ja 50% positiivisia. Kasvatettaessa positiivinen kissa negatiivisella kissalla on tilastollisisesti jälkeläisistä 50% negatiivisia ja 50% positiivisia. Kasvatettaessa kahdella positiivisella tilastollisesti negatiivisia on 25% ja positiivisia 75%, mutta koska tuplamutaatio on tappava, syntyvistä pennuista tilastollisesti on 33% negatiivisia ja 66% positiivisia (HUOM! Positiivinen x positiivinen yhdistelmä on kielletty Suomen Kissaliiton alaisessa kasvatuksessa). Mutta tilastot ovat tilastoja ja pentueen syntyvistä pennuista ei voi etukäteen sanoa kuinka moni niistä todellisuudessa on negatiivisia tai positiivisia ; parhaimmassa tapauksessa kaikki pentueen pennut ovat negatiivisia ja pahimmassa kaikki positiivisia. 

Kahdesta  negatiivisesta vanhemmasta ei voi syntyä PKD-positiivista jälkeläistä, sillä negatiivisella kissalla ei ole laisinkaan PKD:ta aiheuttavaa geenimutaatiota. Mikäli kahdesta negatiivisesta vanhemmasta tai niistä polveutuvista jälkeläisistä syntyy PKD-positiivinen kissa, on syytä epäillä virhettä testissä tai biologisten vanhempien oikeellisuutta (väärin ilmoitetut vanhemmat). Mahdollista on myös uuden PKD-mutaation syntyminen. Tähän mennessä on tunnistettu kaikista tutkituista kissoista vain yksi yhteinen geenimutaatio, joka on nimetty PKD1 mutaatioksi. Ihmisistä on löydetty PKD1 geenimutaation lisäksi useita muita PKD:ta aiheuttavia mutaatiota. 

Miten PKD diagnosoidaan?
Yleisin diagnosointitapa on ollut ultraaminen vähintään 7,5MHz ultraäänianturia hyödyntäen. Kystia oletetaan olevan kissanpennulla jo sen syntymästä lähtien, mutta ne voivat olla liian pienet diagnosoitavaksi. Ihmisten PKD-tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että kystat eivät välttämättä ole lapsella sen syntyessä vaan ne kehittyvät myöhemmin, joten kissojenkaan osalta tästä ei voida vielä olla täysin varmoja. 10 kuukauden ikäiseltä kissalta kystat pystytään erottamaan ultraamalla 95-98% todennäköisyydellä (ultraamisen sanotaan olevan maksimissaan 98% luotettava testausmuoto). Diagnoosiin vaikuttaa aina eläinlääkärin kokemus ja mielikuvat PKD:sta, laitteisto, kissan olotila (rauhoitettu vai rauhoittamaton) ja ultrataanko kissa kyljestä vai mahanpohjasta.  

Ultrauksen rinnalle on nyt kuitenkin tarjolla uusi tutkimusmenetelmä, joka mullistanee PKD diagnoimisen: PKD DNA-testi. DNA-testiä pidetään 100% varmana ja se voidaan tehdä luotettavasti jo pienelle pennulle. Suositus alaikäraja on noin kahdeksan viikkoa. Imeväisikäisen pennun testaamista ei suositella, koska pennun imiessä emän nisää sen suuhun voi tarttua emän DNA:ta ja tämä vaikuttaa testin lopputulokseen. Kahden DNA-testatun negatiivisen kissan jälkeläistä tai niistä polveutuvia jälkeläisiä ei tarvitse testata.  DNA-näyte otetaan kissan posken limakalvolta. 

Kissaliiton kasvatuksessa voidaan siitoskissoista toimittaa joko ultrauksen tulos tai DNA-testin tulos pentuja rekisteröitäessä. Ultraamalla todettujen kissojen jälkeläiset pitää testata ennen niiden siitoskäyttöä. Ultraamalla tutkitun kissan täytyy olla vähintään 10 kuukauden ikäinen ja käytettävän ultran 7,5MHz. Ultraus on oltava suoritettu ennen 31.12.2005 ja ultraustulos hyväksytään kasvatuskäytössä vuoden 2006 loppuun saakka, sen jälkeen ainoa hyväksyttävä testitulos on DNA-testi. DNA-testatuista negatiivisista vanhemmista polveutuvia kissoja ei tarvitse testata. (päivitys 1/2006)  

Miten PKD:ta hoidetaan?
PKD:hen ei ole olemassa hoito- tai parannuskeinoa ; PKD:ta hoidetaan samoin kuin mitä tahansa muuta munuaisiin liittyvää oiretta. Nyt kuitenkin  Davisin yliopiston eläinkääketieteellisessä on aloitettu ensimmäiset koetestit lääkkeellä, jonka uskotaan estävän kystien muodostumisen ja kasvamisen. Mikäli lääke osoittautuu toimivaksi, on se läpimurto PKD:n hoidossa. Tutkimustuloksia joudutaan kuitenkin odottamaan vielä vuosia. Kissojen PKD1-geenimutataation löytämisestä uskotaan kuitenkin olevan hyötyä myös ihmistutkimukselle ja päinvastoin, sillä ihmisillekään ei ole PKD:hen toistaiseksi hoitoa.

Teksti © Pauli Huhtaniemi
Helmikuu 2005
Päivitetty tammikuussa 2006.

Persialaiskissat ry ylläpitää seurantaa PKD-tutkimuksista ultrauksen ja DNA-testin eroavuuden osalta. Päivitetyt tilastot löytyvät Ajankohtaista-sivulta.